Jälkisanat

Valon siivilöityminen esineen läpi näyttää aina erilaiselta. Valo itsessään on sama, mutta punaisen ja vihreän pinnan kautta se heijastuu eri sävyisenä.

Ajattelen, että sama pätee meihin ihmisiin.

Aurinko paistaa meille kaikille, mutta se, miten heijastamme valoa ympärillemme, riippuu siitä, minkä läpi se meissä kulkee: kokemustemme, tunteidemme, ajatustemme ja muistiemme. Siksi sama hetki voi näyttäytyä yhdelle toivona ja toiselle menetyksenä. Emme ehkä koskaan näe maailmaa täysin sellaisenaan, vaan aina oman sisäisen sävymme läpi.

Juuri tästä ajatuksesta syntyi Yhdessä kerrottu -projekti. Projektin edetessä ajatus on vahvistunut ja terävöitynyt. Meillä on yhteiset paikat, sama aurinko ja sama valo, mutta kokemuksemme niistä siivilöityvät muistojen, tunteiden ja eletyn elämän läpi. Yksi ja sama paikka tuntuu meistä jokaisesta erilaiselta. Toiselle tietty katu on lapsuuden koulumatka, toiselle ensimmäinen työpäivä, kolmannelle lähtemisen tai palaamisen paikka. Rakennukset, puistot ja kadunkulmat eivät kanna vain yhtä historiaa, vaan lukemattomia rinnakkaisia todellisuuksia.

Ajatukselleni löytyy vastine myös paikkakiintymystä koskevasta tutkimuksesta. Scannellin ja Giffordin (2010) mukaan suhteemme paikkaan rakentuu paitsi fyysisestä ympäristöstä myös tunteista, muistoista, ajatuksista ja toiminnasta. Emme siis kiinnity pelkästään katuun, rakennukseen tai maisemaan, vaan siihen, mitä siellä on tapahtunut, keitä olemme siellä kohdanneet ja keitä olemme itse siellä olleet. Yhteinen paikka on samanaikaisesti sekä henkilökohtainen että kollektiivinen: jokainen katsoo sitä oman elämänsä läpi, mutta kertomusten kohdatessa syntyy jotakin meitä kaikkia yhdistävää.

Myös Maria Lewickan (2008) tutkimus paikkamuistin, paikkaidentiteetin ja paikkakiintymyksen suhteesta tukee ajatusta siitä, että kaupunki rakentuu asukkaidensa yksilöllisistä ja yhteisistä muistoista. Kaupunki ei ole vain näyttämö, jolla muistot tapahtuvat. Muistot osallistuvat itse kaupungin rakentamiseen. Kun ihmiset kertovat samoista kaduista, rakennuksista ja maisemista eri tavoin, he muodostavat yhdessä kaupungin moniäänistä paikkaidentiteettiä.

Hyvinkää on siten meidän yhteinen, kollektiivinen kokemuksemme kaupungista. Silti kuvittelen sen hohtavan avaruuteen mitä ihmeellisimpiä sävyjä: kaikkia niitä värejä, joita me muistoillamme, kokemuksillamme ja tunteillamme heijastamme. Jokaisen sävy on ainutlaatuinen, mutta yhdessä ne hitsautuvat värikkääksi ja eläväksi palloksi Telluksen pinnalle.



Yhdessä kerrottu ei siis ainoastaan tallenna Hyvinkään historiaa. Se tekee näkyväksi sen, kuinka monta erilaista Hyvinkäätä yhden kaupungin sisällä elää. Ehkä kaupunki ei lopulta muodostukaan vain rakennuksista, kaduista tai kartalle piirretyistä rajoista. Ehkä kaupunki syntyy siitä valosta, jonka ihmiset siihen jättävät.

Jenni