Työt ja Arki

Raila ja Maria Murtola avaavat Hyvinkäänkylän rikasta historian verhoa eräänä heinäkuisena iltapäivänä.

– Nuorempana ei aina jaksanut kiinnostua siitä, kun vanhemmat ihmiset puhuivat keskenään siitä, kuka oli tehnyt mitäkin. Mutta kun tarinat liittyvät paikkoihin, jotka voi itse nähdä, ne muuttuvat aivan toisella tavalla eläviksi. Voi ajatella, että ehkä joku on istunut juuri tällä kivellä. Sellaiset konkreettiset asiat tekevät historiasta läsnä olevan. Kotiseutuhistoria on tärkeää.

Maria asettelee pöydälle Hyvinkääläisten toimittaman kirjan Hyvinkäänkylän koulun historiasta.

– Täällä paikat ovat koko ajan ympärillä. Kun tietää, mitä jossakin kohdassa on tapahtunut, tavallinenkin tienpätkä tai rinne alkaa näyttää erilaiselta.

Kirjassa on myös kuvaus vuoden 1918 tapahtumista Hevosmäellä.

– Koululaiselle kohta voi olla jopa liian hurja, mutta samalla se on tärkeä. Merkittävä taistelu käytiin aivan tutussa ympäristössä.

Sitten ovi käy ja Raila saapuu paikalle.

– Minulle oli pitkään melko uusi tieto, että Ali-Anttila oli alun perin Anttila. Nimi on muuttunut ajan myötä, Raila kertoo.

Kytäjälläkin on Anttilanmäki. Anttila on ollut yleinen talon- ja paikannimi, ja vanhoissa asiakirjoissa Ali-Anttilakin esiintyy Anttila-muodossa. Jotkut käyttävät nimeä edelleen.

Ali-Anttilan kautta kulkenut vanha tie on ollut tärkeä kulkureitti. Talo toimi kestikievarina, vaikka nykyinen päärakennus ei välttämättä sijaitse aivan samalla paikalla kuin aikaisempi rakennus.

– Nykyinen pitkä, pohjalaistyylinen rakennus on joka tapauksessa hieno. On hyvä, että sitä on pidetty kunnossa.

Keskustelu palaa vuoden 1918 tapahtumiin.

– Minun isomummuni kävi Hevosmäellä etsimässä surmattua veljeään. Ojat olivat täynnä hevosten ja ihmisten jäänteitä. Ojat ovat vieläkin siellä, vaikka mäkeä on myöhemmin loivennettu. Kun paikan tuntee, tapahtumat pystyy kuvittelemaan aivan liian hyvin, Maria kertoo.

Isomummulla oli mukanaan kaksivuotias lapsi, Marian isoeno.

– Lapsi oli huutanut ja itkenyt koko ajan. Pienikin lapsi on varmasti ymmärtänyt jotakin ympärillä olleesta kauhusta.

Myöhemmin kerrottiin, että vainajien vaatteita tutkittaessa löytyi pitsisiä alusvaatteita. Se osoitti, että surmattujen joukossa oli myös naisia. Juuri tällaiset pienet yksityiskohdat muuttavat kaukaisen historian todellisiksi ihmisiksi ja tapahtumiksi.

Hevosmäki sijaitsee Uudenmaankadulla, korkeimmalla nyppylällä. Kytäjän suunnasta tultaessa noustaan radalta Uudenmaankatua, ennen kuin tie kääntyy koululle alaspäin.

Saksalaiset joukot lähestyivät ilmeisesti sitä kautta. Radalla oli myös kranaatinheitin, ja vastarinta oli kova.

Nykyään mäen läpi kulkee vilkas liikenne. Autoilija ei ehkä aavista, millaisen historian päältä hän ajaa.

– Minun omistukseeni tuli myöhemmin rinteessä ollut mökki. Sen hirsiseinässä oli reikä kranaatista. Alman mökin asukkaat olivat lähteneet pakoon, ja vintin orsilla roikkuneissa vaatteissakin oli luodinreikiä. Ammusten jäljet näkyivät vielä vuosikymmeniä myöhemmin.

Surmatut miehet vietiin tapuliin.

Sata vuotta tuntuu pitkältä ajalta. Silti tapahtumat säilyvät rakennuksissa, maastossa ja ihmisten kertomuksissa.

Mietin, kuinka vaikeaa historian julmuutta on oikeastaan ymmärtää. Kaikki tapahtui kuitenkin lähellä, täällä. Myöhemmin ojat kasvoivat heinikkoa, teihin tuli asfaltti ja hevoskärryt vaihtuivat autoihin.

Ja me unohdimme.

Kun saksalaiset tulivat Hyvinkäälle, heidän toimintaansa liittyi ankaraa väkivaltaa. Hyvinkäänkylään jäi kertomusten mukaan vain kaksi ihmistä, ja molemmat tapettiin.

– Suvun tarinan mukaan minun isoisäni oli Nukarilla, jossa punaisilla oli jonkinlainen esikunta. Hän näki saksalaisten marssivan kohti Hyvinkäätä, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti varoittamaan kyläläisiä. Osa pakeni Vetkensuolle ja osa kauemmas metsiin.

Kylään jääneistä toinen oli jo yli seitsemänkymmenvuotias eikä ehkä pystynyt lähtemään. Toinen jäi hoitamaan lehmiä.

Oli huhtikuu. Eläimet oli lypsettävä ja ruokittava.

Molemmat surmattiin.

Näistä tapahtumista puhutaan Hyvinkään historiassa vähän. Railan ja Marian mukaan juuri tällaisten kokemusten vuoksi osa ihmisistä kokee myös sanan sisällissota vaikeaksi. Tapahtumiin osallistui suomalaisosapuolten lisäksi ulkomaisia joukkoja.

Aika oli sekava. Myös se, kuka oli punainen ja millä perusteella, saattoi olla kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Yksi liittyi joukkoihin vakaumuksesta, toinen olosuhteiden vuoksi, kolmas joutui keskelle tapahtumia tahtomattaan.

KÅvikin palvelukeskuksen ja sen pysäköintialueen kohdalla oli ennen Kaskeksi kutsuttu pelto. Åvikin paikalla seisoi aikanaan hieno puuhuvila. Myöhemmin alueella toimi kuurojen koti.

Puuhuvilan arvellaan olleen Nurmijärven nimismiehen puustelli. Kun rataa rakennettiin, Hyvinkään alueesta tuli vilkas ja levoton. Nimismiehen katsottiin olevan tarpeen lähempänä, ja hänelle rakennettiin komea rakennus.

Åvikin alapuolella sijaitsi puolestaan Hyvinkäänjärveksi kutsuttu vesialue, oikeastaan joen suvanto.

Keväisin vesi nousee paikalle edelleen niin, että vanhan järven voi melkein nähdä.

Järveä yritettiin aikanaan kuivattaa viljelymaaksi, mutta siitä ei koskaan tullut kunnollista peltoa. Pohja oli liejua ja kuivunutta mutaa, jossa oli vaikea edes kävellä.

Kasakoiden kerrotaan olleen jossakin vaiheessa valvomassa kuivatus- tai maanrakennustöitä.

– Minulla on myös kahden nuoren naisen välistä kirjeenvaihtoa, tosin vain toisen osapuolen kirjeet. Niissä mainitaan kasakat, Raila kertoo ja naurahtaa.

Yhdessä kirjeessä muistellaan suoraan aikaa, kun ryssiä riiattiin.

Lause kertoo ajasta enemmän kuin pitkä historiallinen selostus. Kasakat eivät olleet paikallisille vain etäisiä sotilaita, vaan ihmisiä, joiden kanssa elettiin, kohdattiin ja joskus rakastuttiinkin.

– Olen joskus pohtinut, onko täällä paljon kasakoiden jälkeläisiä. Kirkonkirjoissa saattaa näkyä joitakin tapauksia, mutta jäljet ovat voineet kadota. Lapsikuolleisuus oli suurta, ja venäläistaustaiset lapset saattoivat olla erityisen haavoittuvassa asemassa.

Hetkeksi pöydän ympärille laskeutuu hiljaisuus.

Tiesin jo ennestään, että maatalousoppilaitoksen alueella oli vankileiri. Sinne vietiin saksalaisia ja unkarilaisia sotavankeja.

Sen sijaan en ollut aikaisemmin juuri kuullut, että leirillä oli myös paljon inkeriläisiä.

Raila kertoo, että inkeriläisiä siirrettiin alueelle ja rauhanehtojen perusteella heitä kuljetettiin myöhemmin junilla rajalle palautettaviksi.

– Tapasin kerran heidän jälkeläisensä, joka kysyi, tiesinkö hänen mummunsa ja tämän äidin olleen pienenä Hyvinkäällä leirissä. He olivat päässeet myöhemmin Inkerinmaalle lähelle Viroa ja eläneet siellä jonkin aikaa melko tavallista elämää. Kaikki eivät siis joutuneet heti Siperiaan, vaikka monelle niin kävi.

Kun historiassa kuljetaan vielä kauemmas taaksepäin, tullaan 1700-luvun alun isoonvihaan.

Hyvinkään seutu sijaitsi vanhan tien varrella, jota pitkin venäläiset joukot kulkivat. He veivät mukaansa myös lapsia.

– En ole kuullut, että kukaan olisi selvittänyt, kuinka paljon lapsia juuri täältä vietiin, Raila sanoo.

Asiakirjoja on vähän ja aiheen tutkiminen olisi vaikeaa. Kirkonkirjoista kuitenkin selviää, että kirkkoherra pakeni Ruotsiin. Seudulle jäi apupappi, joka kulki pitämässä jumalanpalveluksia paikoissa, joihin ihmiset olivat paenneet ja piiloutuneet. Hän kirjasi muistiin esimerkiksi kastamiaan lapsia.

Läyliäisten kylä poltettiin isonvihan aikana kokonaan.

Kun sama vanha tie kulkee Hyvinkään kautta, joukkojen on täytynyt liikkua täälläkin. Silti tästä ajasta tiedetään vähän.

Hyvinkään historian kertominen alkaa usein vasta 1800-luvulta ja rautatien rakentamisesta.

Raila ei ymmärrä, miksi aikaisemmat vuosisadat jäävät niin vähälle huomiolle.

– Aineistoa on olemassa. Olen itse käynyt läpi esimerkiksi 1700-luvun puolivälin perukirjoja. Niitä on niin paljon, että työ tuntuu loputtomalta. Olen koonnut luetteloon yli 1 900 ihmistä ja kirjoitan jokaisesta kaiken, mitä saan selville. Uutta tietoa tulee koko ajan. Jossakin vaiheessa aineisto on vain pakko rajata, muuten projekti ei valmistu koskaan.

Osa vanhasta tiestä on edelleen nähtävissä Elosmäentien suunnalla. Peltojen läpi ei voi kulkea, mutta vanhan reitin pystyy yhä hahmottamaan.

Uudenmaankadulta nouseva tie lienee nykyinen Nikiläntie.

Vanhan kartan mukaan maantie kulki Nikiläntietä, jatkui Nummen suuntaan ja meni Ali-Anttilan pihan kautta. Koska Ali-Anttila toimi kestikievarina, reitti tuntuu luontevalta.

Teitä on kuitenkin vuosien mittaan muutettu ja suoristettu niin paljon, että vanhan maiseman lukeminen vaatii karttoja ja mielikuvitusta.

Siksi maastossa säilyneet pienetkin pätkät ovat arvokkaita.

Kätilöt hiihtivät kotikäynneille

Kerron itse käyneeni Hyvinkäänkylän neuvolassa lapsena, sillä Kytäjältä tultiin Hyvinkäänkylän neuvolaan. Muistikuvat ovat hämäriä – olin aivan pieni ja kävin siellä ehkä vain muutaman kerran ennen kuin neuvolatoiminta siirtyi muualle.

Neuvola toimi käsittääkseni 1950-luvulta 1980-luvun alkuun. Siellä järjestettiin joskus myös ohjelmallisia iltoja. Lapsuudestani on hatara muisto kuplettilaulajista ja laulusta, jossa mainittiin Kytäjälle rakennettu uusi talo ja sana haikara, Raila kertoo hymyillen.

Neuvolan yhteydessä saattoi asua myös kätilöitä.

He tekivät kotikäyntejä pitkienkin matkojen päähän, joskus suksilla.

Kytäjän syrjäisistä mökeistä ei ilman autoa päässyt helposti minnekään. Kätilöt kulkivat koteihin, rokottivat lapsia ja huolehtivat äideistä.

Se oli vaativaa työtä.

Keskustelussa nousee esiin Kiivasen Anjan nimi.

Se kuulostaa minusta tutulta, vaikka en heti osaa yhdistää sitä kehenkään. Sellaista on tapahtunut tämän projektin aikana usein. Yhtä usein jokin yhteys on myöhemmin löytynyt – yleensä yllättävästä suunnasta.

Anja oli käsityönopettaja ja asui Kytäjän halki kulkevan tien suunnalla Läyliäisiin päin.

Kytäjältä kulki aikoinaan myös kapearaiteinen juna Karkkilaan. Kytäjän asema on säilynyt yllättävän hyvässä kunnossa, vaikka monet muut radan rakennukset ovat pahasti ränsistyneet.

Hyvinkäällä oli ennen huomattavan laajat raideyhteydet. Hanko–Hyvinkää-radan lisäksi Kytäjän rata kulki Talvisillan ja Helle-torpan suunnan kautta.

Hanko-radan varrella oli myös lukuisia pieniä pysäkkejä, jotka ovat lähes unohtuneet. Nummenkärjen kohdalla oli ilmeisesti Skarp-nimiseen asemamieheen liittynyt pysäkki tai paikka.

Vanhojen ratojen ja pienten pysäkkien sijainteja on nykyään vaikea löytää, sillä maastoon ei ole jätetty juuri mitään merkkejä.

– Jos ei jo tiedä, missä jotakin oli, sitä ei voi havaita. Olisi hienoa, jos vanhojen pysäkkien paikat merkittäisiin edes pienillä paaluilla tai kylteillä, naiset pohtivat.

Hyvinkäänkylän koulu on onneksi säilynyt. Pihapiirissä on ollut lapsia jo 1800-luvun lopulta lähtien. Ajatus tekee paikasta erityisen elävän: samassa ympäristössä lapset ovat juosseet, leikkineet ja käyneet koulua sukupolvesta toiseen.

Vanhemmasta koulurakennuksesta ei tunnettu juuri kuvia, kunnes yksi löytyi arkiston uumenista.

Rakennus paloi ja sen tilalle rakennettiin nykyinen pienempi koulu.

– Vanha rakennus olisi ollut upea säilyneenä. Toisaalta kaupunki olisi saattanut purkaa sen myöhemmin, koska se olisi koettu liian suureksi tai vaikeaksi käyttää.

Sama ajatus huolestuttaa Railaa Aseman koulun puurakennuksen kohdalla.

– Toivon, että sille löydetään käyttöä eikä sitä pureta. Vanhan kirkkonkin purkaminen oli aikanaan lähellä.

Nyt ajatus tuntuu lähes käsittämättömältä.

Samalla kun arvostelemme menneiden vuosikymmenten purkuvimmaa, toimimme edelleen usein samalla tavalla. Rakennuksen arvo huomataan vasta, kun se on jo menetetty.

Hyvinkään historiasta kertovat esitykset alkavat usein rautatien saapumisesta ja jatkuvat villatehtaaseen.

Silloin kerrotaan oikeastaan keskustan ja kaupungistumisen historiaa – ei koko Hyvinkään historiaa. Missä ovat Kytäjä, Hopeavuori, Hyvinkäänkylän postit ja majatalot?

Ne jäävät helposti kokonaan kertomuksen ulkopuolelle, vaikka seudun historia alkaa paljon aikaisemmin. Hyvinkäällä oli kestikievari jo vuonna 1623, ja se oli ilmeisesti jo paikkakunnan toinen.

Raila kertoo, että juuri siitä hänen kiinnostuksensa Hyvinkään ravitsemusliikkeiden historiaan alkoi.

Eräässä näyttelyssä Hyvinkään ravitsemusliikkeiden historian kerrottiin alkavan asemaravintolasta. Asemaravintola on toki Suomen vanhin asemaravintola, mutta aivan eri asia kuin paikkakunnan vanhin ravitsemusliike.

Kestikievarit toimivat täällä yli kaksisataa vuotta ennen rautatietä.

Niitä tarvittiin, koska tärkeä maantie kulki alueen läpi. Hevosella matkustettaessa majataloja täytyi olla paljon tiheämmässä kuin nykyajan huoltoasemia.

Alamme innostua ajatuksesta: kuinka hienoa olisi entisöidä Hyvinkäälle vanha kestikievari, jossa voisi oikeasti yöpyä ja syödä?

Sitten palaamme takaisin tarinoihin.

Hyvinkäällä ei enää tunnu olevan samanlaisia ravintola- ja kokoontumispaikkoja kuin ennen. Sveitsin motellille saatettiin lähteä vaikka vain kuumalle mehulle. Paikkoihin mentiin olemaan ja tapaamaan muita.

– Nuorille pitäisi ehkä tarjota jotakin muutakin kuin alkoholia. Pelkkä anniskelu ei heitä enää samalla tavalla puhuttele.

Ennen oli jäätelöbaareja, mehubaareja ja kahviloita. Työväen Säästöpankin yhteydessä oli nuorten suosima baari, ja Valion baari sijaitsi nykyisen Infernon kohdalla. Sveitsin motellistakin tuli tärkeä tapaamispaikka.

Suuret ikäluokat olivat nuoria yhtä aikaa. Eikä ollut sosiaalista mediaa.

Jos halusi tavata ihmisiä, oli lähdettävä paikkaan, jossa ihmiset kohtasivat toisensa kasvotusten.

Hyvinkäänkylässä oli kaksi leipomoa, Ignatius ja toinen pieni leipomo, mahdollisesti Leinon leipomo. Kulkukauppiaat kuuluivat tavalliseen arkeen. Yksi nainen, ehkä nimeltään Maria, tuli polkupyörällä Nurmijärven suunnalta. Pyörään oli kiinnitetty matkalaukku, joka oli täynnä kaikkea tarpeellista: kangasnenäliinoja, hakaneuloja, pitsejä ja muuta pientä tavaraa.

Hänen saapumisensa oli lapsille tapahtuma. Ehkä matkalaukusta löytyisi jotakin myös heille.

Myös romaniperheet kulkivat hevoskärryillä talosta taloon. He myivät pitsiliinoja ja saattoivat povata. Äiti tarjosi heille kahvia ja ruokaa ja saattoi pyytää vastineeksi povauksen, vaikkei siihen ehkä täysin uskonutkaan.

Pihassa kävi myös valokuvien suurentajia ja värittäjiä. He kyselivät, oliko talossa valokuvia, joista haluttiin suurennoksia tai väritettyjä versioita.

Värikuva oli silloin elämys. Tien varressa asuminen toi pihaan jatkuvasti uusia ihmisiä. Joskus kulkijat pyysivät yösijaa.

– Äiti ja isä saattoivat päästää täysin vieraan ihmisen yöksi taloon. Joskus lapsi heräsi aamulla siihen, että äiti oli lähtenyt viemään isää töihin ja tuvassa nukkui tuntematon mies.

Nykyään ajatus tuntuu melkein mahdottomalta.

Mutta silloin pelot olivat erilaisia, ja kulkijan majoittaminen oli osa tuttua maailmaa.

Vanhaa valtatietä kulkivat 1800-luvulla kasakat, kiertävät kauppiaat – ja sirkukset. Suvussa kulkee tarina kiertävästä venäläisestä sirkusseurueesta, jolla oli mukanaan kesy karhu.

Karhu oli ilmeisesti jossakin vaiheessa päässyt irti kahleestaan.

Se käveli Tapolan tuvan lattialla edestakaisin.

– Minun äidinisäni äiti oli silloin vain parivuotias ja istui serkkunsa Aleksan kanssa karhun selässä. Karhun on täytynyt olla todella kesy. Nykyään kukaan ei sallisi sellaista lapsille, vaikka kuinka yrittäisi järjestää elämyksiä.

On vaikea kuvitella näkyä.

Kaksi pientä lasta karhun selässä keskellä hyvinkääläistä tupaa.

Mutta juuri tällaiset tarinat avaavat toisenlaisen kuvan Hyvinkäästä.

Hyvinkäänkylä ei ollut syrjäinen peräkylä eikä suljettu paikka metsien keskellä. Sen läpi kulki tärkeä posti- ja maantiereitti. Ihmisiä saapui ja lähti jatkuvasti, ja paikalliset matkustivat Helsinkiin torille ja hoitamaan tavallisia asioitaan.

Hyvinkäänkylässä oli myös kaksi ratsutilaa, Jaakkola ja Nikkilä. Niillä oli ruotuväkeen liittyvät hevoset, joita vietiin katselmuksiin ja harjoituksiin joskus kauaskin, esimerkiksi Helsinkiin.

Hyvinkää kuvataan joskus köyhänä ja yksinkertaisena paikkana.

Ehkä kuva kertoo kuitenkin enemmän katsomisen tavasta kuin itse paikasta.

Jos katse kohdistuu vain aseman ympärille syntyneeseen yhdyskuntaan, vanha kylä jää helposti kokonaan näkymättömäksi.

Seudulla eli jo varhain valtiopäivämiehiä ja muita vaikutusvaltaisia ihmisiä. Kuningaskin kulki alueen kautta ja kävi Hopeavuorella. Presidentti P. E. Svinhufvudin kerrotaan yöpyneen Kytäjän kartanossa, ja myöhemmin myös presidentti Urho Kekkonen liittyi kartanon historiaan vierailujen tai istutusten kautta. Kaikkia yksityiskohtia ei kuitenkaan enää pystytä varmasti vahvistamaan.

Se, mitä emme tunne, on helppo purkaa

Keskustelu palaa rakennuksiin ja niiden säilyttämiseen.

Kun paikan historiaa ei tunneta, myöskään sen arvoa ei aina ymmärretä.

Merkittävien rakennusten kohdalla historian pitäisi olla osa päätöksentekoa jo ennen kuin purkaminen tulee vaihtoehdoksi.

Vanhan Tsebunoffin talon kohdalla tapahtui Railan mukaan juuri tällainen virhe.

Rakennusta pidettiin arvottomana laatikkona, koska sitä ei tunnistettu 1890-luvun lopulla rakennetuksi historialliseksi taloksi. Ulkomuoto oli muuttunut myöhemmin rakennetun lisäsiiven vuoksi, eikä rakennusta osattu yhdistää vanhoihin valokuviin.

– Ennen purkamista kävimme sanomassa, että vintit, seinien välit ja muut rakenteet pitäisi tutkia. Niissä voisi olla asiakirjoja tai esineitä. Jostakin museosta käytiin kai katsomassa rakennusta ennen kuin kulkuluvat suljettiin, mutta en tiedä, mitä löytyi tai otettiinko mitään talteen.

Historiallisissa rakennuksissa pitäisi aina olla asiantuntija mukana.

Muuten päätämme liian helposti sellaisen tulevaisuudesta, jonka menneisyyttä emme tunne.

Ehkä juuri siitä koko iltapäivän keskustelussa on lopulta kysymys.

Historiasta ei tarvitse tehdä suurta muistomerkkiä ollakseen tärkeää. Joskus se on tienpätkä, jonka yli ajamme joka päivä. Oja mäen laidassa. Vanha koulunpiha. Järvi, joka kevättulvan aikaan palaa hetkeksi näkyviin. Tai kertomus kahdesta pienestä lapsesta kesyn karhun selässä.

Paikat eivät itse kerro, mitä niissä on tapahtunut.

Jonkun täytyy muistaa.

Ja jonkun täytyy kertoa.