Määränpäänä Hyvinkää

Voisinpa kerran saapua Hyvinkäälle ensimmäistä kertaa. Ehkä saapuisin matkailijana rinkka lähijunan hattuhyllyllä ja odottaisin kärsimättömänä seuraavaa pysähdystä Jokelasta asti katsellen ikkunasta peltoja ja sinne tänne ripoteltuja taloja. Kaikki olisi minulle aivan uutta, sillä en olisi pyöräillyt Haapasaarentietä radan alitse, enkä huomaisi Hanko-Mäntsälä-tietä, kun se välähtäisi ylitsemme silmänräpäyksessä.

Junasta astuisin jännittyneenä ja uteliaana. Olisin viimein perillä ja odottaisin hetken junan jatkavan kohti Riihimäkeä. Haluaisin nähdä sen perävalot ennen kuin katselisin kunnolla ensimmäistä kertaa Hyvinkäätä laiturilta neljä. Nousisin sitten metalliportaat Hämeensillalle ja katsahtaisin ensin oikealle, jossa huomaisin Kymppitalon, mutten tietäisi, että sen katolla asuu naakkaparvi. En tietäisi edes, että sitä kutsutaan Kymppitaloksi, enkä tietäisi muutakaan, en näkisi sitä, kun autokoulussa sammutin auton keskelle risteystä sillan toisessa päässä tai mitään niistä

muistoista, jotka rullaavat Uudenmaankatua Hämeenkadulle läpitunkemattomana virtana.Nappaisin muistoksi kuvan puhelimeeni asemasta ja se näyttäisi hienolta, sillä olisin matkustanut kilometrikaupalla päästäkseni tänne, ja sitten kirjautuisin hotelliin tietämättä, että sen yläkerrassa

on yökerho, jota ei enää ole.

Viettäisin ensimmäisen päivän maleksien keskustassa ymmärtämättä ehkä kieltäkään ja pysähtyisin nappaamaan kuvan pyramidikirkosta, sillä se olisi jännittävintä mitä pienellä kaupungilla olisi minulle tarjota. Kulkisin Villatehtaalle, mutta se ei hönkisi minulle muistoja sieltä ja täältä ja tuolta, vaan olisi vain tiilinen ja puistoinen ja oikein sievä, mutta en tietäisi, että ennen sisäpihalle sai ajaa autolla tai sitä että seinien sisällä on halli, joka lemuaa kumirouheelta ja pinttyneeltä hieltä.

Olisin varmaankin tullut Hyvinkäälle katsomaan keisarin junavaunua, maailman ainoaa säilynyttä osaa Venäjän keisarin junakalustosta, ja vaikuttuisin sen nähtyäni, mutta en tietäisi museon pihassa kiertävästä lasten puistojunasta, enkä tuntisi innostusta siitä, että kerran esitimme jotain typerää lavalla, joka sekin on jo purettu. Kulkisin takaisin keskustaan Uudenmaankatua, mutta en tuntisi jokaista taloa, enkä huomaisi Yhteiskoulua vasemmalla puolellani, enkä ainakaan tietäisi, että sen ruokalassa tarjoiltiin tomaatti-jauheliha-makaroni-keittoa, jota kutsutaan pitsakeitoksi ja että sen voisi nimetä Hyvinkään kansallisruoaksi. Jatkaisin matkaani vanhan kirkon ohi, mutta tuskin kutsuisin sitä vanhaksi kirkoksi, sillä se olisi vain kirkko, punainen, puinen kirkko, enkä tietäisi, miltä tuntuu istua sen täpötäyteen ahdetuilla riveillä koulun joulukirkossa. Mäkkärin risteykseen saapuessani en tietäisi sen olevan tasa-arvoinen tai sen nimeäkään, mutta ehkä olisin lukenut ammuskelusta samaisessa risteyksessä vuosia sitten, mutta sitten jatkaisin kuitenkin matkaani ja kulkisin takaisin toiselle puolelle rataa, ja kutsuisin sitä täksi puoleksi rataa mielessäni, ja silloin olisin ymmärtänyt jotain perinpohjaista tästä pienestä kaupungista.

Tai ehkä en saapuisikaan matkailijana, vaan muuttaisin Hyvinkäälle töiden perässä. Vuokraisin asunnon Paavolasta tietämättä, että se on pahamainen, mutta kun se selviäisi minulle, muuttaisin pian pois, sillä niin varmasti olisi parempi, vaikkei siihen ollut mitään hyvää syytä. Olisin ehkä muuttanut Hyvinkäälle saatuani töitä Koneelta tai Konecranesilta. En tietäisi silloin, että jokainen hyvinkääläinen tuntee jonkun, joka on siellä töissä, mutta se selviäisi minulle vallan nopeasti, kuten sekin, että olisin junantuoma ja muut tuntisivat toisensa vuosikymmenten takaa ja

kinastelisivat uimalan saunassa siitä, missä viettivät vanhojen tanssien jatkoja neljäkymmentäviisi vuotta sitten. Ehkä ihmettelisin hieman uutta kotikaupunkiani, kävelisin sen katuja ja tavaisin niiden nimiä. Ehkä tutustuisin Sveitsin metsään tai Sonninmäkeen ja polut tuntuisivat hieman

maagisemmilta, sillä en olisi hinkannut niitä loputtomiin tai muistaisi, kuinka laskin suksilla päin tuota kuusta tuossa ja rattikelkalla päin tätä mäntyä tässä. En näkisi jokaisella kadulla ihmisiä ja kohtauksia, jotka ovat unohtuneet tai muistuneet, vaan kaikki olisi uutta ja vasta vuosien saatossa niille piirtyisi muistoja pieneksi kartaksi ja silloin kaupunki alkaisi tuntua kodilta. Varmaankin pitäisin koko paikkaa alkuun hieman juntahtavana ja takapajuisena, hitaasti lämpenevänä ja liian pienenä suurelle itselleni, mutta pian huomaisin, että onhan Hyvinkää nyt sentään Riihimäkeä parempi.

Ehkä kuulisin työpaikan kahvikoneella työkaveriltani, että hän oli miltei jäänyt auton alle viikonloppuna Vinettoympyrässä ja minä kysyisin, missä se on, johon hän vastaisi, että siinä missä oli Kenkätehdas ja Nuorisotalo Silta ja Onnensilta, enkä minä kysyisi enää lisäkysymyksiä, sillä

mikään niistä ei sanoisi minulle mitään. Luikkisin kahvikoneelta työpisteelleni ja hörppisin kahviani miettien, miksi muutin tänne. Lopulta tutustuisin opiston jumpassa mukavaan porukkaan ja sopisimme näkevämme perjantaina Kopin parkkipaikalla ja minä miettisin, että eihän se voi

tarkoittaa Kansallisosakepankkia, mutta sitten nielisin ylpeyteni ja kysyisin, missä se on, ja te vastaisitte minulle, että siinä, missä oli Suomalainen kirjakauppa, ja lopulta sinä sanoisit, että Kopin parkkipaikan vieressä on nykyään Eurokangas. Minä hymyilisin ujosti.

Tai sitten minä vain kiitäisin pikajunalla kaupungin ohi ja katselisin Hyvinkäätä kuin se olisi Kouvola ja toteaisin, että tuolla nyt en ainakaan halua käydä, enkä sitten koskaan pistäytyisikään. Siinä elämässä ehkä toivoisin voivani saapua ensimmäistä kertaa jonnekin toisaalle, joka tässä toisessa

elämässä ei sano minulle mitään tai sitten en olisi kotiseuturakas, vaan olisin aina halunnut pois, sillä tutuilla kaduilla on turhan paljon muistoja, mistä sitä voi tietää.

Ja lopulta huomaan junan ikkunasta entisen Tarjoustalon ja alan vetää vetoketjua kiinni, sillä kohta on Hyvinkää, mutta muistan odottaa, kunnes olemme ohittaneet Seittemänmiehenkadun ja juna on vaihtanut vaihteita, jotta en horjahda. Naureskelen mielessäni hieman niille, jotka

nousevat seisomaan liian aikaisin. Ulkona asemalla on harmaata sumua, ja kaikki näyttää ankealta ja silloin osaan vastata kysymykseeni.

Jos saapuisin Hyvinkäälle ensimmäistä kertaa, en varmaankaan pitäisi sitä minään, ja se hieman surettaa minua, mutta nielen ylpeyteni ja laskeudun aseman tunneliin varoen käyttämästä hissiä, sillä joku oli pissannut sinne viisitoista vuotta sitten, enkä sen jälkeen ole suostunut astumaanjalallanikaan koko tilaan. Nousen asematunnelista laiturilla yksi ja olen omalla puolellani rataa.

Martta Korpela