Määränpäänä Hyvinkää
Huomasin, että yllättävän moni aloitti tarinansa lähes samalla tavalla.
"Muutin Hyvinkäälle..."
Kukaan ei aloittanut rakennuksista. Jokainen aloitti matkasta. Kaupunki syntyy vasta silloin, kun joku saapuu siihen ensimmäistä kertaa. Joissain matkattiin karjakärryssä kolmatta päivää, toisissa rakastuttiin ja tultiin töiden perässä. Pääsin siis mukaan mitä ihmeellisimpiin tarinoihin joiden kaikkien määränpäänä oli Hyvinkää.
Voisinpa kerran saapua Hyvinkäälle ensimmäistä kertaa. Ehkä saapuisin matkailijana rinkka lähijunan hattuhyllyllä ja odottaisin kärsimättömänä seuraavaa pysähdystä Jokelasta asti katsellen ikkunasta peltoja ja sinne tänne ripoteltuja taloja. Kaikki olisi minulle aivan uutta, sillä en olisi pyöräillyt Haapasaarentietä radan alitse, enkä huomaisi Hanko-Mäntsälä-tietä, kun se välähtäisi ylitsemme silmänräpäyksessä.
Junasta astuisin jännittyneenä ja uteliaana. Olisin viimein perillä ja odottaisin hetken junan jatkavan kohti Riihimäkeä. Haluaisin nähdä sen perävalot ennen kuin katselisin kunnolla ensimmäistä kertaa Hyvinkäätä laiturilta neljä. Nousisin sitten metalliportaat Hämeensillalle ja katsahtaisin ensin oikealle, jossa huomaisin Kymppitalon, mutten tietäisi, että sen katolla asuu naakkaparvi. En tietäisi edes, että sitä kutsutaan Kymppitaloksi, enkä tietäisi muutakaan, en näkisi sitä, kun autokoulussa sammutin auton keskelle risteystä sillan toisessa päässä tai mitään niistä
muistoista, jotka rullaavat Uudenmaankatua Hämeenkadulle läpitunkemattomana virtana.Nappaisin muistoksi kuvan puhelimeeni asemasta ja se näyttäisi hienolta, sillä olisin matkustanut kilometrikaupalla päästäkseni tänne, ja sitten kirjautuisin hotelliin tietämättä, että sen yläkerrassa
on yökerho, jota ei enää ole.
Viettäisin ensimmäisen päivän maleksien keskustassa ymmärtämättä ehkä kieltäkään ja pysähtyisin nappaamaan kuvan pyramidikirkosta, sillä se olisi jännittävintä mitä pienellä kaupungilla olisi minulle tarjota. Kulkisin Villatehtaalle, mutta se ei hönkisi minulle muistoja sieltä ja täältä ja tuolta, vaan olisi vain tiilinen ja puistoinen ja oikein sievä, mutta en tietäisi, että ennen sisäpihalle sai ajaa autolla tai sitä että seinien sisällä on halli, joka lemuaa kumirouheelta ja pinttyneeltä hieltä.
Olisin varmaankin tullut Hyvinkäälle katsomaan keisarin junavaunua, maailman ainoaa säilynyttä osaa Venäjän keisarin junakalustosta, ja vaikuttuisin sen nähtyäni, mutta en tietäisi museon pihassa kiertävästä lasten puistojunasta, enkä tuntisi innostusta siitä, että kerran esitimme jotain typerää lavalla, joka sekin on jo purettu. Kulkisin takaisin keskustaan Uudenmaankatua, mutta en tuntisi jokaista taloa, enkä huomaisi Yhteiskoulua vasemmalla puolellani, enkä ainakaan tietäisi, että sen ruokalassa tarjoiltiin tomaatti-jauheliha-makaroni-keittoa, jota kutsutaan pitsakeitoksi ja että sen voisi nimetä Hyvinkään kansallisruoaksi. Jatkaisin matkaani vanhan kirkon ohi, mutta tuskin kutsuisin sitä vanhaksi kirkoksi, sillä se olisi vain kirkko, punainen, puinen kirkko, enkä tietäisi, miltä tuntuu istua sen täpötäyteen ahdetuilla riveillä koulun joulukirkossa. Mäkkärin risteykseen saapuessani en tietäisi sen olevan tasa-arvoinen tai sen nimeäkään, mutta ehkä olisin lukenut ammuskelusta samaisessa risteyksessä vuosia sitten, mutta sitten jatkaisin kuitenkin matkaani ja kulkisin takaisin toiselle puolelle rataa, ja kutsuisin sitä täksi puoleksi rataa mielessäni, ja silloin olisin ymmärtänyt jotain perinpohjaista tästä pienestä kaupungista.
Tai ehkä en saapuisikaan matkailijana, vaan muuttaisin Hyvinkäälle töiden perässä. Vuokraisin asunnon Paavolasta tietämättä, että se on pahamainen, mutta kun se selviäisi minulle, muuttaisin pian pois, sillä niin varmasti olisi parempi, vaikkei siihen ollut mitään hyvää syytä. Olisin ehkä muuttanut Hyvinkäälle saatuani töitä Koneelta tai Konecranesilta. En tietäisi silloin, että jokainen hyvinkääläinen tuntee jonkun, joka on siellä töissä, mutta se selviäisi minulle vallan nopeasti, kuten sekin, että olisin junantuoma ja muut tuntisivat toisensa vuosikymmenten takaa ja
kinastelisivat uimalan saunassa siitä, missä viettivät vanhojen tanssien jatkoja neljäkymmentäviisi vuotta sitten. Ehkä ihmettelisin hieman uutta kotikaupunkiani, kävelisin sen katuja ja tavaisin niiden nimiä. Ehkä tutustuisin Sveitsin metsään tai Sonninmäkeen ja polut tuntuisivat hieman
maagisemmilta, sillä en olisi hinkannut niitä loputtomiin tai muistaisi, kuinka laskin suksilla päin tuota kuusta tuossa ja rattikelkalla päin tätä mäntyä tässä. En näkisi jokaisella kadulla ihmisiä ja kohtauksia, jotka ovat unohtuneet tai muistuneet, vaan kaikki olisi uutta ja vasta vuosien saatossa niille piirtyisi muistoja pieneksi kartaksi ja silloin kaupunki alkaisi tuntua kodilta. Varmaankin pitäisin koko paikkaa alkuun hieman juntahtavana ja takapajuisena, hitaasti lämpenevänä ja liian pienenä suurelle itselleni, mutta pian huomaisin, että onhan Hyvinkää nyt sentään Riihimäkeä parempi.
Ehkä kuulisin työpaikan kahvikoneella työkaveriltani, että hän oli miltei jäänyt auton alle viikonloppuna Vinettoympyrässä ja minä kysyisin, missä se on, johon hän vastaisi, että siinä missä oli Kenkätehdas ja Nuorisotalo Silta ja Onnensilta, enkä minä kysyisi enää lisäkysymyksiä, sillä
mikään niistä ei sanoisi minulle mitään. Luikkisin kahvikoneelta työpisteelleni ja hörppisin kahviani miettien, miksi muutin tänne. Lopulta tutustuisin opiston jumpassa mukavaan porukkaan ja sopisimme näkevämme perjantaina Kopin parkkipaikalla ja minä miettisin, että eihän se voi
tarkoittaa Kansallisosakepankkia, mutta sitten nielisin ylpeyteni ja kysyisin, missä se on, ja te vastaisitte minulle, että siinä, missä oli Suomalainen kirjakauppa, ja lopulta sinä sanoisit, että Kopin parkkipaikan vieressä on nykyään Eurokangas. Minä hymyilisin ujosti.
Tai sitten minä vain kiitäisin pikajunalla kaupungin ohi ja katselisin Hyvinkäätä kuin se olisi Kouvola ja toteaisin, että tuolla nyt en ainakaan halua käydä, enkä sitten koskaan pistäytyisikään. Siinä elämässä ehkä toivoisin voivani saapua ensimmäistä kertaa jonnekin toisaalle, joka tässä toisessa
elämässä ei sano minulle mitään tai sitten en olisi kotiseuturakas, vaan olisin aina halunnut pois, sillä tutuilla kaduilla on turhan paljon muistoja, mistä sitä voi tietää.
Ja lopulta huomaan junan ikkunasta entisen Tarjoustalon ja alan vetää vetoketjua kiinni, sillä kohta on Hyvinkää, mutta muistan odottaa, kunnes olemme ohittaneet Seittemänmiehenkadun ja juna on vaihtanut vaihteita, jotta en horjahda. Naureskelen mielessäni hieman niille, jotka
nousevat seisomaan liian aikaisin. Ulkona asemalla on harmaata sumua, ja kaikki näyttää ankealta ja silloin osaan vastata kysymykseeni.
Jos saapuisin Hyvinkäälle ensimmäistä kertaa, en varmaankaan pitäisi sitä minään, ja se hieman surettaa minua, mutta nielen ylpeyteni ja laskeudun aseman tunneliin varoen käyttämästä hissiä, sillä joku oli pissannut sinne viisitoista vuotta sitten, enkä sen jälkeen ole suostunut astumaanjalallanikaan koko tilaan. Nousen asematunnelista laiturilla yksi ja olen omalla puolellani rataa.
Martta Korpela
Tämä liittyy sotaan. Olin kolmevuotias, kun lähdimme evakkoon talvisotaa pakoon.
Muistan pimeän junavaunun. Meidät kaikki pantiin härkävaunuun, jossa ei ollut mitään valoja. Pissaämpäri oli nurkassa, ja ihmisiä oli vaunussa varmaan kolmekymmentä tai neljäkymmentä.
Kuljimme siinä pimeässä vaunussa kolme päivää. Sitten ovet avattiin. Aurinko paistoi niin kirkkaasti ja me olimme Perniössä. Sieltä saimme lihasoppaa syödäksemme. Kolmen päivän aikana ei ollut muuta kuin äidin evakkoon tekemät eväät.
Seuraava lähtö oli, kun olin seitsemänvuotias. Olimme palanneet Perniöstä takaisin Karjalaan ja lähdimme sitten uudestaan.
Jouduimme siis lähtemään kaksi kertaa.
Tulin Hyvinkäälle vuonna 1959, ja siitä asti olen ollut täällä. Hyvinkää on muuttunut niin paljon, ettei se ole lainkaan samanlainen kuin silloin.
Se on kaupungistunut. Silloin Hyvinkää oli vielä kauppala. Nyt minä olen täällä.
Pirkko-Liisa Vilppunen.
Minä olen Karjalan tyttöjä.
Äiti kuoli silloin, kun minä lähdin. Ei se ollut mikään hyvä muisto, mutta elämää se on.
Maija-Liisa Rajamäki
Olen muuttanut tänne Helsingistä vuonna 1970. Muutimme työn perässä. Mies opiskeli silloin Helsingissä ja myöhemmin tulimme tänne.
Kaupunki erilainen. Kävimme kaupassa Asemakadulla.
Siihen aikaan maatalousoppilaitoksella pidettiin juhannusjuhlia. Siellä olivat aina isot juhlat.
Maalaiskunta ja kauppala olivat silloin erikseen,ja myöhemmin ne liittyivät yhteen. Juhannuksen vietto taisi jatkua maatalousoppilaitoksella aina 1990-luvulle asti.
Kyllä kaupunki on mennyt eteenpäin.
Armi Sormunen
Minulla on paljon kerrottavaa, mutta en minä kaikkea muista. Tulin kuusitoistavuotiaana aivan yksin Pudasjärveltä Hyvinkäälle.
Olen sotaorpo. Isä kaatui sodassa. Meitä oli seitsemän tyttöä, ja minä olin kolmanneksi vanhin. Kotikylä oli köyhä eikä siellä ollut töitä, joten tulin yksin Hyvinkäälle työn perässä. Aluksi minulla oli kova koti-ikävä, mutta siitä se elämä lähti.
Olin Kuusamossa yhden sisareni luona ja työtä vailla. Siellä oli tyttö, joka oli ollut Hyvinkäällä. Hän kysyi, lähtisinkö, jos hän tietäisi minulle työpaikan. Sanoin, että lähden mihin vain, kunhan töitä löytyy.
Kirjoitimme Kuusamosta Tiilikalle, jolla oli leipomo, konditoria ja neljä myymälää. Neljän päivän kuluttua tuli vastaus: tervetuloa.
Niin minä tulin tänne yksin.
Junamatka Oulusta Hyvinkäälle kesti kuusitoista ja puoli tuntia. Junat kulkivat hiilellä ja pysähtelivät vähän väliä.
Kun pääsin Tiilikalle siellä kysyttiin, mitä kautta olin tullut. Sanoin, että tulin sillan yli ja että alla kulki joki.
Olin vasta kuusitoistavuotias ja luulin, että sillan alla on aina joki. Oli tammikuu, maa oli lumen ja jään peitossa. Toiset vain nauroivat ja sanoivat, ettei täällä mitään jokea ole.
Aino
Oma tyttäreni perheineen ja lapsenlapset asuvat Hyvinkäällä. Siksi minäkin muutin tänne. Muistan, kun toinen lapsenlapsi syntyi täällä. Hän oli ponteva poika ja painoi yli neljä kiloa. Se on ensimmäinen muistoni Hyvinkäältä. Olen itse Imatralta.
Paula Holopainen
Olen Karjalan evakoita ja kiertänyt evakkomatkan jälkeen monessa paikassa. Tulin Hyvinkäälle Savosta vuonna 1947. Olin juuri päättänyt koulun ja olin seitsemäntoistavuotias.
Menin heti töihin Renton kenkätehtaalle. Olin siellä viisi vuotta. Vanhempani asuivat silloin myös Hyvinkäällä. Sen jälkeen olin koneella töissä 38 vuotta.
Kävimme Pavinmäellä tanssimassa. Nykyään siellä on asuntoja, mutta silloin siellä tanssittiin.
Annikki
Me tulimme Hyvinkäälle oikeastaan vaimoni sisaren perässä. Kävimme hänen luonaan kylässä ja katselimme paikkakuntaa. Tilasin Hyvinkään Sanomat entiselle kotipaikkakunnallemme ja lehdestä löytyi talo myytävänä Vehkojalta. Tulimme taas kylään, menimme katsomaan taloa ja ostimme sen.
Vehkoja oli peltoa, mutta jo melko paljon rakennettuakin. Niin meistä tuli hyvinkääläisiä, ja täällä on viihdytty.
Olin edellisellä paikkakunnalla myymäläauton kuljettajana. Sain Ahjolta myymäläautonkuljettajan paikan Hyvinkäältä, ja asuntokin oli valmiina.
Ajoimme enemmän Hyvinkään lähialueilla. Siihen aikaan täällä oli viisi myymäläautoa
Nimetön
Olen Karjalan siirtolaisia. Perheemme muutti Hyvinkäälle noin vuonna 1963. Vaimoni työpaikka oli täällä ja omani Helsingissä. Ajattelimme, että perheen ja lasten hoidon kannalta oli parempi asua vaimon työpaikkakunnalla.
Ensimmäinen kosketukseni Hyvinkääseen oli tietysti kotimme. Kävin siellä sananmukaisesti vain yöpymässä, koska työmatkat olivat pitkiä. Asuimme Vaiveronkadulla lähellä Sveitsiä.
Sveitsiin oli vain pieni matka ja siitä tuli lasten kanssa vapaa-ajan retkikohde. Se on jäänyt kauniina muistona mieleeni ensimmäisen kotipaikan ympäristöstä.
Esko Mälkki
Asuin Jyväskylässä kun jäin eläkkeelle. Päätin heti muuttaa Hyvinkäälle. Lapseni oli asettunut sinne ja minulla oli jo kaksi pojanpoikaa, joita ikävöin jatkuvasti. Niinpä 2016 muutin Kirjavantolpalle, jossa asun edelleen. Taidemuseossa olin käynyt jo monta kertaa ja museosta tuli minulle tärkeä paikka. Nyt eläkepäivillä seuraan pojanpoikieni pesäpallopelejä ja vietän paljon aikaa pienen pojantyttäreni kanssa. Heillä on syntynyt omat Hyvinkää-muistonsa. Olen tallentanut lasten omiin päiväkirjoihin monia hetkiä. Hyvinkää on minulle rakas paikka.
Vuokko Paljakka
Muutin Hyvinkäälle siinä vaiheessa, kun koko lähisukuni oli jo muuttanut tänne. Hyvinkää tuntui heti kodilta . Tämä on ihmisen kokoinen kaupunki. Muutin Helsingistä, mutta olen asunut täällä yli kymmenen vuotta. Nyt tuntuu, että tää on mun kotikaupunki, enkä viitsi tästä ajatella lähteväni, kun korkeintaan jonnekin Kainuuseen korpeen.
Anu Karvinen
Vanhempani toivat minut Hyvinkäälle 15-vuotiaana lokakuussa 1975. Muutimme tänne Lohjalta. Se oli elämäni kolmastoista muutto ja Hyvinkää jo viides paikkakunta, jossa asuin. Olin siihen mennessä aivan kypsä muuttamiseen.
Ensimmäiset puoli vuotta asuimme Munckinkadulla. Se oli melko karua aikaa. Asunnossa ei ollut edes saunaa, joten kävimme saunomassa Konepajan saunassa, välillä Sveitsin uimalan tiloissa. Pidin siitä. Se oli mukavaa. Hyvinkäältä puuttuu nyt yleinen sauna.
Sen jälkeen muutimme Talvisiltaan uuteen kerrostaloon. Äiti oli muutosta aivan innoissaan. Hänestä oli hienoa päästyä ihan uuteen asuntoon. Hyvinkää alkoi vähitellen tulla tutummaksi ja elämä asettua paikoilleen. Muistan, että täällä oli siihen aikaan kaksi erityisen hyvää baaria, Pikku-Päkä ja Hopea Lyhty. Niissä oli valkoiset pöytäliinat ja asiakkaat ohjattiin pöytiin. Se oli aivan toisenlaista aikaa – vanhan ajan ravintolakulttuuria.
Myöhemmin lähdin armeijaan Kotkaan ja sen jälkeen töihin. Kävin myös Kuopiossa teknillistä koulua, mutta opinnot jäivät kesken ja päädyin valokuvauksen pariin. Valokuvaus vei mukanaan ja vuosina 1985–1991 työskentelin alalla eri yrityksissä.
Elämä on vienyt minut välillä kauemmaksikin. Olen asunut ulkomailla ja nähnyt monenlaisia paikkoja, mutta lopulta muutin takaisin Hyvinkäälle.
Hyvinkäässä on jotakin hyvin helppoa. Kaikki on lähellä, eikä arjen asioiden hoitamiseen tarvitse käyttää valtavasti aikaa. Kaupunki on sopivan kokoinen ja täällä pärjää vaivattomasti.
Ehkä yksi asia, jota välillä kaipaan, on kansainvälisyys. Kun on asunut muualla ja nähnyt erilaisia ympäristöjä, sitä kaipaa joskus myös ympärilleen enemmän erilaisia ihmisiä, kieliä ja vaikutteita.
Silti olen palannut juuri tänne.
Jukka Ihalainen
Muutin Hyvinkäälle mieheni työn perässä vuonna 1973. Asuimme Torikadulla paloaseman vieressä kaksikerroksisessa talossa, jonka kellarikerroksessa olivat pesutilat. Talossa asui kolme perhettä, ja välillä siellä yöpyi myös palomiehiä. Vastapäätä sijaitsi Lindrosin autiotalo. Torikadun ympäristö oli tuolloin vielä avointa peltoa, jossa lapset leikkivät. He kävivät Aseman koulua. Postitalo oli paikallaan jo silloin.
Kun muutimme Hyvinkäälle, odotin kolmatta lastamme. Kotiutuminen vei aikansa, sillä aluksi Hyvinkää tuntui pieneltä kyläpahaselta, jossa ei oikein ollut mitään. Parin vuoden jälkeen kaupunki alkoi kuitenkin tuntua kodilta.
Willan rakentaminen on ollut mielestäni hyvä asia. Se on onnistunut kokonaisuus, jossa on monenlaisia liikkeitä ja palveluita. Hyvinkään keskusta on silti säilynyt melko pienenä.
Pidän Hyvinkäällä asumisesta erityisesti siksi, että välimatkat ovat lyhyitä ja kaupungin sijainti on hyvä. Täällä on myös paljon luontoa ja puistoja, ja talvisin on hyvät mahdollisuudet hiihtää.
Hilve
Tulin Hyvinkäälle vuonna 1981, 25-vuotiaana. Kävin täällä työhaastattelussa ja kiertelin samalla kaupungilla. Hyvinkäällä oli tuolloin Ilja Repinin näyttely Taidetalossa, ja se teki minuun suuren vaikutuksen. En voinut ymmärtää, että Hyvinkäällä oli esillä niin hienoa taidetta. Näyttely vaikutti osaltaan päätökseeni jäädä tänne.
Ensimmäinen työpaikkani Hyvinkäällä oli teollisuusalalla nykyisen Isoverin palveluksessa. Asuimme ensin Paavolassa, josta muutimme myöhemmin Vehkojalle. Nykyään asun osan ajasta Lapissa, Pellossa. Se on Hyvinkäähän verrattuna pieni paikka.
Reijo Puranen
Muutin Hyvinkäälle vuonna 2015. Hyvinkäällä oli edullisemmat asunnot kuin PK-seudulla, joten ostimme täältä omakotitalon. Lapset olivat pieniä ja lapsuus Hyvinkäällä tuntui turvallisemmalta kuin Vantaalla. Hyvinkäällä oli kaikki tarvittavat palvelut ja harrastusmahdollisuudet ynnä muuta sellaista. Sijainti kolmostien varrella oli ihanteellinen, kun kävi Vantaalla töissä. Ja mummola oli Valkeakoskella. Hyvinkää ei ollut ennestään tuttu. Olin 90-luvulla käynyt kerran Hyvinkään yöelämässä. Nyt viihtynyt täällä jo 11-vuotta.
Pauliina
 
Kaupunki rakentuu ja kehittyy ihmisistä, jotka ovat joskus saapuneet tänne ensimmäistä kertaa. Heillä oli mukanaan muuttolaatikot, odotukset, epävarmuus ja toive paremmasta.
Vuosien mittaan Hyvinkäästä tuli enemmän kuin osoite, siitä tuli paikka, johon juurtua. Näissä muistoissa näkyy, miten työ, perhe, ystävät ja yhteisö muuttavat vieraan kaupungin kodiksi.
 
Tulin Hyvinkäälle 23.12.1967. Muutimme Helsingistä mieheni työpaikan takia. Hän toimi Kone ry:llä suunnittelijana 42-vuotta. Itse olin töissä Meilahden sairaalassa. Esikoisemme syntymän jälkeen keväällä 1968 jäin pois työstäni. Hyvinkäällä oli kaksi päiväkotia, joihin olisin poikani laittanut, mutta tilaa ei ollut. Äitiyslomalla olin kuusi viikkoa, joten niin pientä ei voinut jättää kenen tahansa hoitoon. Sain hänet naapurin hoitoon ja menin Kiljavan sairaalaan vastaamaan välinehuollosta.
Eevaliisa Kurki
Muutin Hyvinkäälle vuonna 1998 Kotkasta. Halu itsenäistyä ja sairaanhoitajaopinnot toivat tänne ja tänne olen jäänyt.
Pala sydäntä on kuitenkin aina Kotkassa.
Sanna Riikonen
Muutin Hyvinkäälle Hollannista. Opin suomen kielen äidiltäni alle viisivuotiaana. Isä oli hollantilainen kirurgi ja saapui sodan aikana tuli Suomeen. Äitini toimi sairaanhoitajana.
Marja-Liisa Schepel
Hyvin käy Hyvinkäällä. Muutto naapurista Jokelasta tuntui isolta. Kaupunki oli toki tuttu, mutta kotikaupungiksi sitä oli pitkään vaikea kutsua. Nyt minulla on paikka, jossa koen olevani turvassa.
Odotan, että minulle käy enemmän kuin hyvin.
Katja
Muutimme Hyvinkäälle vuonna 2006. Kaupungissa on hyvät kulkuyhteydet, ja arki täällä on sujuvaa. Vaikka olin asunut Hyvinkäällä jo pitkään, tunsin kotiutuvani tänne oikeastaan vasta vuonna 2018, kun Onnensillasta tuli työpaikkani. Työn myötä Hyvinkää alkoi tuntua entistä enemmän omalta kotikaupungilta.
Heidi
Olin 13-vuotias, kun muutimme pois Nurmijärveltä. Ensimmäinen kotini Hyvinkäällä oli oli noin 150–200-neliöinen kolmikerroksinen rivitalo. Asuimme keskimmäisessä asunnossa. Se sijaitsi keskellä metsää ja lähikauppa oli Jokelassa. En viihtynyt siellä. Siellä oli huonot kulkuyhteydet. Muutimme 2021 pois Keski-Suomeen. Vanhemmat erosivat ja muutin samana vuonna marraskuussa äitini ja pikkusiskoni kanssa Hyvinkäälle takaisin.
Tällä kertaa lähemmäksi keskustaa. Aluksi oli hankalaa, enkä oikein tiennyt Hyvinkäästä mitään, sillä olimme asuneet aiemmin vain puolitoista vuotta tässä kaupungissa. Hyvinkää alkoi tuntumaan kodilta kunnolla vasta vuoden 2025 lopussa, kun muutimme poikaystäväni kanssa yhteiseen kotiin. Nyt tämä tuntuu kunnolla kotikaupungilta. Olemme molemmat sitä mieltä, että täältä emme halua muuttaa pois moneen vuoteen. Täällä on kaikki tarvittava ja hyvät kulkuyhteydet muualle.
Lotta Kinnunen
Muutimme Raisiosta 3 lapsen kanssa Hyvinkäälle, vuokralle omakotitaloon. Se oli syksyä 1996. Luin paikallisesta lehdestä, että Hyvinkäällä toimi iltataidekoulu. Mietin, että olisiko siellä vapaita paikkoja, jos joku olisi lopettanut? Soitin rehtori Lauri Räikköselle ja kysyin. Hän sanoi, että tuo huomenna teoskuvia nähtäväksi. Menin taidekoululle polkupyörällä, kassissa muutama keskeneräinen öljyvärimaalaus. Lauri katsoi niitä ja sanoi että voit aloittaa huomenna.
En tajunnut mihin tämä opiskelu voisi johtaa. Olin iloinen, hoitovapaalla voisin iltaisin käydä taidekursseilla. Kävin Hyvinkään iltataidekoulua kevääseen asti. Olin voimaantunut näiden kuukausien aikana, tajunnut, että olen visuaalinen ihminen samoin kuin muut ympärilläni. Hain keväällä opiskelemaan aikuiskoulutusrahalla Riihimäen ohjaajainstituuttiin. Läpäisin pääsykokeet ja aloitin siellä seuraavana syksynä. Taidekouluni jäi siihen mutta antoi sykäyksen eteenpäin.
Opiskelin Riihimäen ohjaajainstituutissa, tein avoimen yliopiston opintoja ja hain kuvataideopettajakoulutukseen Taideteolliseen korkeakouluun. Sain uuden ammatin ja uran taiteilijana ja opettajana.
Rauni Koivisto
 
Osa tarinoista tallentui vain kuuntelemalla ja tekemällä pieniä muistiinpanoja. Kirjoittaminen ei ole kaikille luontevaa ja nauhalle puhuminenkin voi tuntua vieraalta. Niinpä kuuntelin ja tallensin muistot vihkooni.
Syksyllä 1944 kaksivuotias, Viipurista kotoisin oleva Veikko saapui veljensä ja vanhempiensa kanssa Hyvinkäälle. Isä sai töitä Karjalan konepajalta, ja perheelle osoitettiin kodiksi hellahuone nykyisen Promenadigallerian talosta. Siellä nelihenkinen perhe asui kaksi vuotta, kunnes he muuttivat Karjalantielle upouuteen paritaloon.
Tapasin Veikon Promenadigalleriassa. Hetkessä oli jotakin vaikeasti selitettävää herkkyyttä, kun kävimme yhdessä katsomassa pienen hellahuoneen ovea. Oven takana oli joskus alkanut kokonaan uusi elämä.
On hätkähdyttävää ajatella, kuinka moni perhe joutui jättämään kotinsa ja lähtemään kohti tuntematonta. Vuonna 1944 luovutetun Karjalan väestö joutui jättämään kotiseutunsa, ja kaikkiaan noin 407 000 karjalaista menetti sotien seurauksena kotinsa. Hyvinkäälle saapui noin 5 000 evakkoa, ja kaupungin väkiluku lähes kaksinkertaistui.
Suuret historian tapahtumat kerrotaan usein lukuina. Mutta tuon pienen oven äärellä historia muuttui jälleen yhden ihmisen muistoksi.
 
Tulin 2004 miehen työn vuoksi Hyvinkäälle. Muutimme vuokralle luhtitaloon lapsiperhealueella, pienten lasten kanssa. Myöhemmin ostimme omakotitalon Rääkänpäästä. Silloin viimeistään teimme päätöksen tänne jäämisestä.
Anna Rauhala
Tulin Hyvinkäälle kauppakouluun kuusikymmentäluvun lopulla. Asuin silloin siskoni perheen luona. Kouluvuosien jälkeen tapasin mieheni ja Hyvinkäästä tuli kotikaupunkini. Hyvinkää siis alkoi tuntua kodilta silloin kun menin naimisiin vuonna 1976. Olen asunut Hyvinkäällä tänä päivänä puoli vuosisataa.
Vuokko Forssell
Olen ollut hyvinkääläinen nyt kahdeksan kuukautta. Kaupunki oli toki jonkin verran tuttu jo ennestään, sillä muutimme vain viiden kilometrin päästä. Hyvät rautatieyhteydet, monipuolisemmat palvelut, koulumahdollisuudet ja uimala houkuttelivat meidät tänne.
Kaupungin vihreys on ollut mukava yllätys. Täällä on isoja ja pieniä puistoja, paljon mäntyjä ja Terveysmetsä. Luonto tuntuu olevan lähellä kaikkialla.
Tyhjät liiketilat ovat sen sijaan surullinen näky. Toivottavasti niihin löytyisi uusia toimijoita ja elämää.
Nimetön
Muutimme tyttärieni kanssa Jokelasta Hyvinkäälle mieheni kuoleman jälkeen vuonna 1994. Ensimmäinen kotimme oli lähellä Sveitsin upeaa luontoa, joka tarjosi hienot mahdollisuudet ulkoiluun, lenkkeilyyn ja harrastamiseen.
Kotiuduimme Hyvinkäälle nopeasti. Kaupunki on sopivan pieni ja täällä moni paikka on kävelymatkan päässä. Vuosien myötä Hyvinkäästä on tullut minulle enemmän kuin kotikaupunki – nyt tuntuu siltä, että tämä on loppuelämäni koti.
Nimetön
Päädyimme muuttamaan Hyvinkäälle Helsingistä vuonna 2020. Helsinki alkoi tuntua hieman liian suurelta ja levottomalta paikalta kasvattaa lapsia, ja kun mahdollisuus muuttoon tarjoutui, tartuimme siihen.
Meillä on suuri perhe ja olemme viihtyneet Hakalassa nyt kuuden vuoden ajan. Koulu ja päiväkoti ovat lähellä, ja naapurusto on ihana. Lapsille löytyy ystäviä ja meille aikuisille yhteisö, jossa pidetään huolta toisista ja katsotaan myös toistemme lasten perään.
Hakalasta on tullut meille koti. Täältä emme ole ihan heti lähdössä.
Jenni
Muutin Hyvinkäälle vuonna 1986 omaan kotiin Kaunistoon, aivan Sveitsin rinteen viereen. Poikani meni täällä kauppikseen, ja elämä asettui vähitellen Hyvinkäälle.
Nykyään asun Parantolan alueella. Vuosien ja eri vaiheiden myötä Hyvinkäästä on tullut minulle koti.
Nimetön
Olen Karjalasta ja ortodoksisesta perheestä. Isoisäni rakensi ensimmäisen auton Pietarissa, ja isoäitini työskenteli kesäpalatsissa. Isoäiti ei juurikaan kertonut ajastaan siellä, vaikka varmasti oli päässyt näkemään ja kokemaan yhtä sun toista. Paljon jäi hänen omaksi tiedokseen. Sitten tuli vallankumous ja elämä muuttui.
Asuimme Valamon laivasatamassa. Isä oli töissä kievarissa ja kulki kievarista toiseen. Isoisä oli innokas lukemaan, kun taas isoäiti oli perinteinen ja tarkka taloudenhoitaja.
Myöhemmin tuli jälleen lähtö. Karjalaisten elämässä kotiin jääminen ja kodin menettäminen toistuivat historian myllerryksissä.
Muistan yhä, kun tulimme Suomeen ja äiti poltti vaatteita. Lapsena en ymmärtänyt, miksi niin tehtiin. Katselin vain tulta. Siellä loimusivat jopa kauniit pitsiset alushousut. Se näky on jäänyt mieleeni kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Lapsen muistissa suuret historian tapahtumat voivat säilyä juuri tällaisina pieninä kuvina: liekkeinä, vaatteina ja aikuisten tekoina, joiden merkitystä ei silloin vielä ymmärtänyt. Vasta myöhemmin niiden ympärille rakentuu kokonainen elämäntarina.
Sirkka Leinonen
 
Jokaisella muutolla on syynsä. Yhteistä näille kertomuksille on se, että Hyvinkää ei jäänyt vain pysähdyspaikaksi. Siitä tuli koti. Tarinat kertovat asettumisesta, uusista aluista ja siitä, kuinka vähitellen kaupungin kadut, metsät ja ihmiset tulivat omiksi.