Kytäjän kartanolle vievä tie on pomppuinen. Olen kulkenut sitä pitkin monta kertaa – kävellen, pyörällä ja silloin tällöin autolla. Lapsena, nuorena ja lopulta aikuisena. Maisema on tullut tutuksi, vaikka se on samalla muuttunut. Kartanon kohdalla seisoo yhä muutama kivinen leijona. Ne vartioivat uskollisina  liikkumatta paikkaa, jota ei enää ole.

On lämmin keskikesän päivä. Jossain lähellä surisee ampiainen. Kytäjärvi näyttää kutsuvalta, ja hetken mietin ehtisinkö haastattelun jälkeen uimaan. Kävelen kohti punaista, melko idyllistä vanhaa taloa, eksyn ensin sen väärälle puolelle. Saan ohjeen kiertää kapeaa polkua pitkin toiselle puolelle. Ilma tuoksuu nokkosilta ja kuivalta maalta.  Astun sisään avoimesta ovesta.

Tiedän, ettei tämä tarina kuulu minulle.

Tämä on Evan ja Katin tarina.

Eva tuli Kytäjälle ensimmäisen kerran alle vuoden ikäisenä vuonna 1945. Puhuttiin kesänvietosta, vaikka todellinen syy oli päästä Helsingin pommituksia pakoon. Yhdestä kesästä tuli lopulta viisi vuotta.

Evan pikkusisar Kati syntyi samana vuonna. Heidän isänsä oli juuri kotiutunut sodasta ja etsi perheelle asuntoa Helsingistä. Asuntopula oli niin ankara, ettei asuntoa löytynyt.

Kun neljäs sisarus Mimmu syntyi, perhe oli viimein koossa ja sai asunnon Helsingistä vuonna 1949. Sen jälkeen Kytäjälle palattiin kesä toisensa jälkeen, välillä enemmän, välillä vähemmän. Kytäjä jäi kuitenkin osaksi perheen elämää.

Eva ja Kati alkavat kertoa sotasairaalasta. He yrittävät muistella, milloin viimeiset potilaat lähtivät. Vuonna 1939 sairaala oli ensin Hyvinkään parantolassa, mutta vaihe jäi lyhyeksi, kun pommitukset tuhosivat rakennuksia. Sotasairaala siirrettiin Kytäjän kartanolle.

Kartanon seinässä oli myöhemmin laatta, joka kertoi sen toimineen sotasairaalana.

Nyt laattaa ei enää löydy. Se harmittaa sisaruksia selvästi. Kartanolla oli muitakin muistolaattoja, mutta niiden nykyisistä sijainneista ei tunnu olevan tietoa.

Kartanon vierellä seisoi ennen Gunnar Finnen tekemä pronssipatsas. Se oli päärakennuksen sivulla. Nyt patsas on konehallin vieressä konekeskuksessa, jossakin koneiden takana ulkona.

– Olen muutaman kerran sanonut, että se pitäisi viedä suojaan. Kerran luvattiinkin, että se pannaan talteen, Eva kertoo. Hänen tietojensa mukaan patsas oli silti edelleen samassa paikassa.

Kartanon arkistoistakin puhuminen saa sisaret mietteliäiksi. Osa aineistosta on heidän mukaansa vuokralla olevan rakennuksen kellarissa, osa ilmeisesti asemanrakennuksen vintillä. Maria Linder ei ollut saanut lupaa tutustua edes oman sukunsa, Linderien, papereihin.

– Se tuntuu käsittämättömältä.

Kytäjällä on valtavasti ihmisiä, joiden suvussa joku on ollut kartanolla töissä. Siihen törmää edelleen. Joku kertoo isoisästään, toinen isoäidistään tai jostakin muusta sukulaisesta, joka teki työnsä kartanon mailla. Ennen koneellistumista kartano tarvitsi valtavan määrän ihmisiä pyörittämään arkeaan.

Kerron Eva ja Katille vanhimman lapseni mummosta, joka on jo miltei satavuotias. Hänen äitinsä tuli kartanolle töihin, ilmeisesti karjanhoitoon ja lypsylle, ja perhe asui Törölässä. Hänellä on Alzheimerin tauti, mutta vanhat asiat ovat säilyneet muistissa. Sisarukset nyökkäilevät. Kati kaataa kahvia. Katselen ympärilleni. Istumme Pilviskän, Hannan, entisessä keittiössä.

– Hänellä oli tässä pieni pöytä ja tuolla sänky, Eva kertoo ja osoittaa huoneen toiselle puolelle.

Nykyistä ovea ei ollut. Sen paikalla oli kaappi. Kamarin ovi pidettiin aina kiinni. Siellä olivat paremmat huonekalut, mutta huonetta ei juuri käytetty. Pilviskä eli tässä pienessä tilassa ja lämmitti matalaa uunia jatkuvasti pienillä puilla. Kahvipannussa oli aina sumppia. Tarpeen mukaan siihen lisättiin kahvia. Kati täyttää kupit ja istahtaa takaisin pöytään.

Siinä me sitten istumme Pilviskän vanhassa huoneessa kahvia juoden, kuten samassa paikassa on tehty vuosikymmeniä aikaisemminkin. Hetkeksi aika tuntuu kiertyvän ympyräksi. Eva alkaa kertoa kartanon omasta meijeristä.

Maitoa haettiin maitolapuilla eli poleteilla, joita sai konttorilta. Yksi poletti vastasi litraa maitoa.

– Me lapset toimme Pilviskälle maitoa silloin, kun hän pyysi, ja samalla kannoimme postin.

Pilviskä oli jo eläkkeellä. Kartanolla asui paljon vanhoja eläkeläisnaisia, sillä kartanolla oli oma eläkekassa jo ennen yleistä kansaneläkettä. Eläke oli pieni, mutta sen lisäksi sai asunnon ja puut ilmaiseksi tai hyvin halvalla. Sillä tavoin vanhat työntekijät pärjäsivät. Kartano piti heistä huolta.

Maitolappuja kutsuttiin joskus kartanon omaksi rahaksi. Varsinaisista Kytäjän rahoistakin on puhuttu, mutta Evan ja Katin lapsuudessa juuri maitolaput olivat osa tavallista arkea.

Kartano oli sisaruksille tuttu paikka muutenkin. Vähäkalliot olivat sukua, ja heidän aikanaan kartano oli avoin.

Kun Väinö Vähäkallio isännöi kartanoa, siellä järjestettiin joka kesä lastenkutsut. Paikalle tuli työntekijöiden, kesävieraiden, sukulaisten ja lähiseudun perheiden lapsia.

Väinö istui keinutuolissa piippu suussa ja myhäili. Lapset kävivät niiaamassa hänelle.

Evan ja Katin oma yhteys Kytäjään alkoi kummista, jonka luo perhe tuli pommituksia pakoon.

– Tulimme tänne oikeastaan Kaja-tädin, Katri Lehdon, suojiin, Eva kertoo.

Isovanhemmilla oli aikaisemmin kesäpaikka Antreassa Karjalassa. Kun Karjala menetettiin, Kaja-täti järjesti heille mahdollisuuden viettää kesiä Ekrutin talossa. Kaapo Virtanen oli silloin muuttanut Hirvijärvelle. Vähitellen koko perhe alkoi viettää aikaansa Kytäjällä.

– Kytäjä oli meille sukupaikka ja lapsuudenmaisema. Sinne jäi aina jotakin, joka veti takaisin, Kati sanoo. Kytäjän historiaan kuuluu myös asioita, joista on vaikeampi puhua.

Kolmoissurma ei ole tämän keskustelun varsinainen aihe, mutta sisarten mukaan se muutti kartanon vaiheita voimakkaasti. Sen jälkeen seuranneet talousvaikeudet ja omistussuhteiden muutokset veivät yhteisöä vähitellen kauemmas siitä Kytäjästä, jonka Eva ja Kati muistavat. He huokaisevat. Ohitamme kipeän aiheen melkein yhtä nopeasti kuin se tuli keskusteluun.

Hetken on hiljaista. Varjot usein saavat sen aikaan.

Sitten matkamme jatkuu.

Kartanoon liittyy yksi erityisen hieno asia, Eva ja Kati sanovat. Se täytyy kertoa. Puistotätijärjestelmä.

Astrid Vähäkallio ajatteli sosiaalisia kysymyksiä aikakauteensa nähden edistyksellisesti. Hänen mielestään äidillä piti olla ainakin kerran viikossa omaa aikaa.

Kartanon puistoon järjestettiin lasten tarha. Yksi äiti kerrallaan vahti lapsiryhmää, ja sillä aikaa muut äidit saivat tehdä omia töitään rauhassa. Nykyään järjestely kuulostaa melkein itsestään selvältä. Silloin se oli jotakin aivan muuta.

Mukana oli kartanon ja lähitalojen lapsia: puutarhurin perheen lapsia, Lehtojen lapsia ja Jussi Aspiala. Jussi asui pitkään kartanolla, koska hänen äitinsä oli kuollut ja isä oli rintamalla. Vasta sodan jälkeen, kun isä avioitui uudelleen, Jussi muutti tämän uuden perheen luo.

Kati alkaa nauraa jo ennen kuin ehtii kertoa seuraavan muiston.

– Jussiin liittyy yksi tarina, josta en ole aivan varma, muistanko sen itse vai kerrottiinko se minulle pienenä. Kartanon järvenpuoleisella terassilla oli valtava metalliruukku. Talvella Jussi pani kielensä kylmään metalliin.

Kieli tarttui kiinni.

Verta tuli.

Tapausta kerrottiin lapsille vuosikausia varoituksena: kylmää metallia ei saanut koskaan nuolaista.

Me kaikki nauramme.

Jotkut asiat eivät vanhene koskaan.

Kartano piti työntekijöistään huolta monella tavalla. Eläkekassan lisäksi siellä oli oma sairaanhoitaja. Kun Eva ja Kati olivat pieniä, sairaanhoitaja oli jo eläkkeellä ja asui heidän naapurissaan puutarhurin talossa. Hän oli palvellut jo Linderien aikana ja oli tavallaan suoraa jatkumoa kartanon vanhalle järjestykselle.

– Me asuimme ensin punaisessa Ekrutin talossa, joka nyt lahoaa, ja myöhemmin puutarhurin talossa, joka on lähes romahtanut.

Eva katsoo ulos ikkunasta.

Nämä eivät olleet heille historiallisia rakennuksia.

Ne olivat koteja.

Niissä oli lapsia, leivottiin, tehtiin töitä, käytiin naapurissa ja elettiin aivan tavallista elämää.

Siksi nykyistä raunioitumista on vaikea sovittaa yhteen muistojen kanssa. Keskustelu kulkee vähitellen lapsuudenmuistoista tähän päivään.

Hyvinkään kaupunginvaltuusto hyväksyi aikanaan Kytäjän kartanon talouskeskuksen asemakaavan, jossa historiallinen päärakennus suojeltiin. Myöhemmin kaupunki hyväksyi rakennuksen purkamisen. Äänestyksessä 21 valtuutettua vastusti purkulupaa ja 30 kannatti sitä.

Päätökseen liittyi maankäyttösopimus, jossa sovittiin joidenkin muiden rakennusten kunnostamisesta. Evan ja Katin käsityksen mukaan kaikkia velvoitteita ei ole toteutettu sovitusti.

Yksi tärkeistä rakennuksista on pakari, jota on kutsuttu myös työväenrakennukseksi.

Toisessa päässä oli leivintupa. Koska kaikissa asunnoissa ei ollut omaa leivinuunia, ihmiset tulivat sinne paistamaan leipänsä.

Toisessa päässä oli valtava marmorilevyinen mankeli.

Lapsesta se tuntui pelottavalta. Lattia vietti, ja mankeli lähti kovaa vauhtia toiseen suuntaan. Suuresta pyörästä se vedettiin takaisin.

Nyt marmorilevy on kadonnut. Lattia on pettänyt ja välikattoakin on tullut alas.

Rakennus kuului niiden joukkoon, jotka piti kunnostaa tiettyyn määräaikaan mennessä. Samassa sopimuksessa mainittiin muun muassa Jerusalem, rantasauna ja Ekrutin talo.

Törölä on kunnostettu, koska sitä käytetään nykyisessä majoitustoiminnassa. Monet muut rakennukset ovat saaneet jäädä odottamaan.

Ja rakennukselle odottaminen on vaarallista.

Nykyinen Villa Jerusalem tunnettiin Evan ja Katin lapsuudessa Pääskysenpesänä. Se oli valkoiseksi rapattu rakennus.

Sisarten mukaan nykyinen talo ei enää vastaa sitä rakennusta, joka aikanaan määrättiin suojeltavaksi. Alkuperäisestä rakennuksesta purettiin lähes kaikki; kivijalka ja joitakin kantavia rakenteita jätettiin, ja niiden varaan rakennettiin uusi kokonaisuus.

Alkuperäinen rakennustapa oli erikoinen. Talo oli muurattu lyhyistä hirrenpätkistä ikään kuin tiilistä ja rapattu päältä. Kartanolla oli saha jo Hjalmar Linderin aikana, joten rakennukseen voitiin hyödyntää sahan ylijäämäpaloja.

Rakennetta oli toki korjattu ja muutettu jo aikaisemminkin.

Keskustelu ajautuu myös Liikkuvaan saareen. Eva ja Kati ovat pohtineet sen mahdollista yhteyttä sahapuruun. Paikallisen tarinan mukaan järven vedenpinnan nostaminen sai turve- tai sahapurumassan liikkeelle. He eivät väitä tietävänsä varmasti.

Se kuuluu siihen rajaan, jossa historia muuttuu muistitiedoksi ja muistitieto tarinaksi.

Villa Jerusalemin rakennusluvista ja majoituskäytöstä on heidän mukaansa kyselty. Selkeää vastausta ei ole löytynyt.

Eva ja Kati toivovat, että tällaiset asiat selvitettäisiin: mitä alkuperäisestä rakennuksesta on säilynyt, mitä on rakennettu uudelleen ja millä luvilla. He puhuvat rauhallisesti, mutta päättäväisesti. Vanhan kaupan katto on romahtanut.

Vielä melko vähän aikaa sitten katossa oli vain pieni reikä, jonka päälle kaatunut puu oli tehnyt. Nyt vahinko on paljon suurempi.

Ekrutin talollekaan ei sisarten mukaan ole juuri tehty mitään. Katselmuksia ja selvityksiä kyllä tehdään, mutta rakennuksen kuntoa on vaikea arvioida pelkästään tieltä.

Kati kertoo yrittäneensä selvittää suojeltujen rakennusten tilannetta rakennusvalvonnasta. Hän lähetti raportin, kuvia ja kuvauksen rakennusten kunnosta sekä siitä, mitä niille hänen mielestään pitäisi tehdä.

Vastausta sai odottaa kolme kuukautta.

Sitten hänelle kerrottiin, että asemakaavalla suojellut rakennukset kuuluisivat Museoviraston vastuulle, pakaria lukuun ottamatta. Kati kysyi asiaa Museovirastolta.

Sieltä vastattiin, että kaavalla suojellun rakennuksen kunnon valvonta kuuluu kunnalle.

– Tuntui siltä, että vastuuta siirreltiin toimijalta toiselle, ja siksi mitään ei tapahtunut.

Alueellisilta viranomaisilta on kysytty vuosien ajan esimerkiksi Villa Jerusalemin luvista ja siitä, mitä suojelun toteuttamiseksi on tehty. Vastauksena on ollut, että asioita selvitetään.

– Rakennuksia on tarkastettu ulkopuolelta menemättä pihoille tai sisälle. Se ei riitä. Sisällä näkyy sellaista, mikä ei avaudu tieltä katsomalla, Eva sanoo.

Sitten puhe palaa jälleen Ekrutin taloon. Ja sen suureen uuniin.

Uunia voitiin käyttää kummastakin asunnosta. Evan ja Katin perhe asui toisella puolella, Ekrutit toisella. Ekrutin emäntä saattoi lämmittää uunin, ja samalla heidän äitinsä leipoi. Tuli poltettiin, kekäleet siirrettiin sivuun ja leivät paistettiin jälkilämmössä. Emännät sopivat yhteisestä leivontapäivästä. Yksi uuni. Kaksi perhettä. Yhteinen lämpö.

Jos talo häviää, ei siis katoa vain vanha rakennus.

Sen mukana voi kadota tieto siitä, miten jaetussa talossa elettiin, kuinka uunia käytettiin, miten naapurit sovittivat työnsä yhteen ja millaisia pieniä järjestelmiä tavallinen arki tarvitsi pysyäkseen koossa. Rakennukseen on tallentunut kokonainen tapa elää.

– Olemme viimeisiä ihmisiä, jotka muistavat vanhan kartanoyhteisön omasta lapsuudestaan, Kati sanoo.

Rakennusten entisiä asukkaita tai heidän lapsiaan voi vielä löytää. Mutta ikkuna sulkeutuu nopeasti. Kun paikka häviää, muistokin alkaa irrota ympäristöstään.

Kreivittären kallion sanottiin olleen Marie Linderin lempipaikka. Eva ja Kati kävivät siellä itsekin istumassa. Kun he asuivat muutamana kesänä puutarhurin talon alakerrassa, puutarhurilla ja hänen vaimollaan oli kallion tasaisella laella oma kesäinen kahvipaikka.

Sieltä avautui valtava näkymä järvelle.

Kalliolla oli puutarhakalusteet, ja lapset pääsivät joskus mukaan saamaan pienen leivonnaisen.

Silloin vanhat hiekkakäytävät kivireunuksineen olivat vielä näkyvissä. Lampi oli avoin eikä ollut kasvanut umpeen. Paikka oli kaunis.

Hylätyt talot tuntuvat ehkä juuri siksi niin surullisilta. Kun tietää, että vielä joitakin vuosikymmeniä sitten niiden ovista juoksi lapsia ja keittiöissä leivottiin leipää, romahtanut katto ei ole enää vain romahtanut katto. Puutarhurin talo on nyt hirveässä kunnossa.

Metsän puoleisista ovista voi kävellä sisään ja nähdä huoneen, jossa Eva ja Katikin asuivat.

Pihassa oli ennen ihana lehtimaja, jota puutarhurin rouva hoiti. Lapset pääsivät sinne joskus ja saivat pikkuleipiä. Kasvihuoneessa kasvoi viinirypäleitä – pieniä sinisiä rypäleitä valtavina terttuina.

Kartano harjoitti kauppapuutarhatoimintaa. Puutarhurin rouva myi torilla kukkakimppuja ja luultavasti muutakin puutarhan satoa. Edellisenä iltana hän sitoi kimput valmiiksi.

Lapset istuivat vieressä katsomassa.

– Se oli meille tavallinen tapa oppia. Istuimme aina katsomassa, kun joku aikuinen teki jotakin.

He seurasivat Ekrutia, kun tämä korjasi tallilla valjaita. Katselivat tallimestaria hevosten luona.

Yksi valjaiden länkepala on yhä muistona. Kartanon hevoset olivat työhevosia. Talvella ne olivat metsätöissä, kesällä muun muassa heinätöissä. Kesäisin niillä oli myös laidunlomaa.

Lapset olisivat tietenkin halunneet ratsastaa. Sopivaa hevosta oli vain vaikea löytää.

Ne olivat töissä tai lomalla, eikä niitä saanut häiritä. Joskus keväällä metsätöiden ja kesätöiden väliin jäi lyhyt hetki, jolloin hevoset olivat vapaina.

Levänneinä ne olivat myös yllättävän vauhdikkaita.

– Muistan, kun nykyisen tien kohdalle tehtiin uusi leveä soratie. Laukkasimme sitä pitkin vanhoilla sotilassatuloilla. Se oli aivan ihanaa. Hevoset olivat suuria ja raskaita työhevosia.

Eivät mitään ratsastuskoulun poneja. Ehkä juuri siksi muisto on jäänyt niin vahvana mieleen.

Kuivurin alueelle suunniteltiin aikanaan maatilatoria ja maatalouskeskusta. Niitä ei rakennettu. Myöhemmin puhuttiin pienestä huoltorakennuksesta. Aluetta kuitenkin louhittiin, ja myöhemmin siihen haettiin louhoslupa.

Eva ja Kati palaavat ajatukseen siitä, mitä kartano olisi voinut olla.

Päärakennuksen olisi heidän mielestään voinut kunnostaa esimerkiksi hotelliksi ja alueen ympärille rakentaa elävän yhteisön. He mainitsevat Fiskarsin esimerkkinä paikasta, jossa kaikkien rakennusten ei tarvitse olla yhden omistajan käytössä, vaan eri ihmiset voivat kunnostaa niitä ja tuoda alueelle elämää.

Vain muutamaa vuotta ennen purkamista restauroidut sali ja ruokasali olivat heidän mukaansa kokonaisia taideteoksia. Ne menetettiin samalla.

Mutta kaikkein surullisinta ei ehkä ole yhden rakennuksen menetys.

Keskustelun aikana alan ymmärtää, että Eva ja Kati eivät oikeastaan puhu vain taloista.

He puhuvat työntekijöiden yhteisöstä. Lasten leikeistä. Leivinuuneista. Hevosista. Puutarhoista.

Vanhusten turvasta. Ihmisistä, jotka tiesivät, kuka tarvitsi maitoa, kuka lämmitti uunin ja kuka sitoi kukat seuraavan aamun torille. He puhuvat tavasta elää yhdessä.

Siksi nämä tarinat täytyy kertoa nyt.

Rakennuksia voidaan vielä kuvata. Asiakirjoja voidaan etsiä. Vanhoja asukkaita ja heidän lapsiaan voidaan vielä haastatella. Mutta aikaa ei ole loputtomasti.

Kun viimeiset ihmiset, jotka muistavat tämän maailman omasta elämästään, ovat poissa, kukaan ei enää pysty palauttamaan sitä aivan samalla tavalla.

Kun lähden, saan Evalta ja Katilta mukaani tietoa kartanon purkuun liittyvistä asioista. Kati on koonnut niitä kansioon. Mietin Kytäjää koko loppupäivän. Hetken olen vihainen.

Sitten ajattelen kivisiä leijonia.

Niitä, jotka seisovat yhä paikallaan kartanon kohdalla ja katsovat maisemaa, vaikka rakennus niiden takaa on kadonnut. Menneisyyttä ei voi enää palauttaa.

Mutta ehkä siitä voi oppia jotakin.

Ehkä tärkeämpää kuin kysyä, miksi tämä kaikki menetettiin, on kysyä, miten seuraava paikka voitaisiin vielä pelastaa. Miten huomaisimme ajoissa, että rakennuksen mukana emme ole menettämässä vain seiniä.

Vaan kokonaisen maailman.

Eva Siikarla ja Kati Tulkki, o.s. Siikarla