Kun kaupunki alkoi puhua
Tarina ei useinkaan ala suuresta historiallisesta tapahtumasta. Se voi alkaa sillasta.
Lumi oli peittänyt alhaalla kulkevat raiteet, ja kuusamolainen tyttö luuli niiden olevan jäätynyt joki. Hän oli kuusitoistavuotias, orpo ja matkalla uuteen elämään Hyvinkäällä. Vuosikymmeniä myöhemmin hän muisti yhä tuon hetken: sillan, lumen ja sen, kuinka kauhean nuori hän oli ollut.
Ajattelen, että lumi on vähän kuin aika. Kuluessaan se peittää muistoja ja muuttaa niiden muotoa. Joskus se voi tehdä raiteesta joen.
Kun aloitin kesätaiteilijana, ajattelin kerääväni hyvinkääläisten muistoja. Kuvittelin kuulevani kaupungin historiasta, sen rakennuksista, työpaikoista ja muuttuvista maisemista. Kuulin niitäkin, mutta ennen kaikkea kuulin ihmisiä. Pääsin sisään Hyvinkään historiaan, mutta vielä syvemmälle elettyyn elämään.
Kuulin lapsista, jotka juoksivat paljain jaloin pitkin kesäisiä teitä. Lapsista, jotka ratsastivat karhulla. Nuorista, jotka tanssivat kesäiltana Tanssikalliolla. Ihmisistä, jotka saapuivat Hyvinkäälle työn, sodan, rakkauden tai sattuman kuljettamina ja jäivät rakentamaan tänne elämäänsä.
Tarinat olivat keskenään erilaisia. Jotkut kulkivat kokonaisen elämän mittaisen matkan. Toiset mahtuivat muutamaan lauseeseen. Silti jokaisessa oli jotakin, joka jäi minuun: ääni, ilme, pieni yksityiskohta tai pitkä hiljaisuus. Ne olivat hengityksenohuita hetkiä, paljaita ja vain hetken tässä.
Vähitellen aloin nähdä Hyvinkään toisin. Tutun kadun päälle piirtyi toinen katu. Tyhjän tontin kohdalle nousi talo, jota en ollut koskaan nähnyt. Keskusta peittyi puistoksi ja uusi kirkko hohti uutuuttaan. Kaupunki alkoi elää samanaikaisesti nykyhetkessä ja muistoissa.
Silloin ymmärsin, että olin lähtenyt etsimään kaupungin historiaa ja arkea, mutta löytänyt jotakin suurempaa: ihmisten tavan kiinnittyä paikkaan, toisiinsa ja elettyyn elämään.
Mietin usein, millainen kunnia oli saada tavata kaikki nämä ihmiset. Millainen ainutkertainen lahja oli saada kuunnella heidän tarinoitaan.
Joskus minulla oli mukanani valmiita kysymyksiä, mutta huomasin nopeasti, ettei niitä juuri tarvittu. Tarinat jatkuivat siitä, mihin edellinen oli päättynyt. Välillä ne poukkoilivat pois polulta kuin säikähtänyt lehmälauma, välillä ne tanssivat kevyesti pitkin lattian sileää pintaa. Ne veivät mukanaan paikkoihin, joihin en olisi osannut kysymyksilläni löytää.
Aluksi tavoitteeni oli kerätä tarinoita. Mitä pidemmälle projekti eteni, sitä selvemmin ymmärsin, että tarinoiden kerääminen oli vain pieni osa kaikkea tapahtunutta. Tärkeämpää oli kohtaaminen. Se, että joku pysähtyi muistamaan. Että hän sai kertoa elämästään omilla sanoillaan, omassa tahdissaan. Että hetkeksi mennyt aika tuli näkyväksi ja sai paikan nykyhetkessä.
Tämä kirja on syntynyt niistä hetkistä. Muistoista, jotka annettiin minulle kannettaviksi ja edelleen kerrottaviksi. Se ei ole koko Hyvinkään historia, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Se on yhden kaupungin elämä monella äänellä kerrottuna.
Yhdessä kerrottu.
Jenni Skyttä-Forssell
Elokuussa 2026
Hyvinkäällä